Kansallispuisto ja Santa Marta
Cartagenasta jatkoimme matkaa kohti Tayronan luonnonpuistoa. Olimme varanneet aivan puiston laidalta hostellin, sillä puiston alueella olevat hotellit olivat hurjan kalliita. Ajattelimme, että pääsisimme helposti hostellilta kansallispuistoon patikoimaan. Hostelli oli melko kaunis, pieni muutamista mökeistä koostuva kokonaisuus. Huomasi hyvin olevansa luonnon keskell, sillä erilaisia ötököitä juoksenteli pitkin huoneita, erityisesti muurahaiset olivat innoissaan pienistä keksimuruista joita tarkoituksettomasti tipahteli lattialle. Muutamat muurahaisen purematkin tuli hankinttua, kaikien niiden tuhansien pikkupolttiastien tekemien pistosten jatkoksi.
Päivävaellus luonnonpuistossa oli upea elämys, patikoimme lähes koko päivän, vaikka hostellin omistajan mukaan koko lenkin kävelyyn meninisi noin viisi tuntia. Onnistuimme käyttämään siihen lähes kahdeksan, sillä pysähtelimme vähän väliä ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Polku kulki ensin tuuhean metsän läpi vanhalle raunioituneelle intiaanikaupungille ja sieltä edelleen vuoren toista rinnettä alas kohti hiekkarantoja. Ensimmäisen parin tunnin nousu kohti rauniokaupunkia oli kaunis, mutta erityisesti kaupungin jälkeinen osuus oli upea. Kävelimme vanhaa intiaanikyliä yhdistänyttä polkua pitkin, intiaanit olivat rakentaneet sen suurista kivenlohkareista helottamaan kulkua, ja yhä edelleen polku oli melko hyvässä kunnossa, vaikka osa lohkareista olikin siirtynyt ja jouduimme paikoitellen kiipeilemään lohkareilta toisille. Olimme hyvin kiitollisia että olimme tulossa polkua alaspäin, sillä jo sekin oli paikoitellen melko rankkaa. Ylöspäin kiivenneet vastaantulijat näyttivät kuitenkin paljon läkähtyneemmille kuin me.
Alamäki päättyi kauniiseen hiekkarantaan, joka selkeästi oli suosittu lomanviettopaikka. Söimme kaikessa rauhassa lounaan ja lähdimme suuntaamaan kohti puiston uloskäyntiä. Kävelimme rantaa pitkin, poukamalta toiselle, lähes kolme tuntia. Kauniin valkoinen hiekkaranta ja turkoosi vesi kutsuivat uimaan, mutta harmiksemme meillä ei ollut hurjasti aikaa jäädä pulikoimaan. Rantaosuus oli huomattavasti helpompi kuin siiheastinen polku, vaikka ajoittain jouduimme poukamien välissä kävelemään isojen kivenlohkareitten ylitse. Onneksi polku oli hyvässä kunnossa, sillä ranta oli kokonaisuudessaan turistien kansoittama.
Olimme päivän päätteeksi läkähdyksissä, mutta hyvin tyytyväisiä tehtyämme koko 14 kilometrin vaelluksen. Pakko myöntää, että maisemat haastoivat joka Tongariron, vaikkei tulivuorta tietysti voi verrata hiekkarantaan.
Ekohostellista jatkoimme matkaa neljän yön jälkeen kohti Santa Martaa, jossa vietimme kolme yötä. Hostellimme oli todella kaunis, erityisesti hostellikäyttöön rakennettu kokonaisuus. Huoneet ympäröivät sisäpihaa, jonka keskellä oli uima-allas, pieni nurmi kaistale ja varjossa useampi riippukeinu. Lisäksi hostellissa oli erittäin hyvä italialainen ravintola, joka kerrankin tarjoili pastaa juuri sopivasti keitettynä. (Täällä melkoisen useasti pasta tarjoillaan mahdollisimman kypsänä, yleensä reilusti ylikeitettynä mössönä.) Emme oikeastaan tehneet Santa Martassa mitään, sillä hostelli oli niin mukava, että päätimme vain löhöillä siellä ja nauttia lomastamme. Yhtenä päivänä kävimme paikallisella rannalla, joka lomaviikon takia oli niin täynnä ihmisiä, ettei sekaan tahtonut sopia. Luulimme että luonnonpuistossa rannat olivat olleet täynnä ihmisiä, mutta tällä rannalla auringonottajat todella makoilivat kylki kyljessä. Jaksaneet maata paahtavassa auringon paisteessa kovin pitkään, ja lounasta syötyämme palasimme takaisin hostellin uima-altaan rauhaan.
Santa Martasta palasimme lauantaina takaisin Cartagenaan. Ihme että pääsimme tänne asti, sillä tuntui sille että kaikki bussit olivat täynnä. Kaikki lippuluukut myivät ei-oota, ja olimme jo ostamassa liput Barancuyan joka oli matkanvarrella Cartagenaan jotta voisimme siellä yrittää uudelleen saada liput Cartagenaan. Rannikolla ihmiset eivät ole olleet yhtä avuliaita kuin Medellinissä. Eräälläkin lippuluukulla meille oltiin myymässä "vaihtolippua" jolla pääsisimme seuraavaan kaupunkiin ja voisimme siellä vaihtaa Cartagenaan menevään bussiin. Varmistimme vielä, että lipulla varmasti pääsisi jatkamaan edelleen ja että busseissa olisi tilaa jottemme jäisi jumiin seuraavaan kaupunkiin vailla majapaikkaa. Kaikesta myyjän vakutteluista huolimatta lippulla olisi päässyt vain seuraavaan kaupunkiin, missä meidän olisi jälleen pitänyt taistella paikasta Cartagenaan. Ei kiitos... Tiskit jotka olivat aikaisemmin myyneet ei oota, lopulta myivät meille liput Cartagenaan asti. Nanna käveli bussikuskin kanssa tiskille, ja tämän pyydettyä myymään meille liput saimme paikat bussiin joka lähtisi "10 minuutin" kuluttua. Noin puolitoista tuntia myöhemmin pääsimme lopulta matkaan, tuntui turhauttavalta istua bussiaseman lattialla kokoajan valmiina lähtöön, sillä meille jatkuvasti hoettiin kohta, kohta. No lopulta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille Cartagenaan.
Etsimme taksia Cartagenan bussiasemalla, ja koska kaikki taksitolpalla jonossa olleet taksit olivat hyvin pieniä, emme olisi mahtuneet tavaroinemme yhteen taksiin. Eräs kuski käveli röyhkeästi koko jonon ohitse ja tarjosi omaa taksiaan joka oli isompi kuin muut, niin että mahduimme kaikki yhteen taksiin. Tyytyväisinä seurasimme taksikuskia, jonossa seisoneiden kuskien huudellessa kuskimme perään ties mitä solvauksia. Yksi kiihtyneimmistä jopa käveli perässämme ja kävi käsiksi taksikuskiimme, hetken aikaa jo odotimme kuskien alkavan tappelemaan auton vieressä, mutta onneksi he tyytyivät vain huutamaan keuhkojensa kyllyydestä ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Päivävaellus luonnonpuistossa oli upea elämys, patikoimme lähes koko päivän, vaikka hostellin omistajan mukaan koko lenkin kävelyyn meninisi noin viisi tuntia. Onnistuimme käyttämään siihen lähes kahdeksan, sillä pysähtelimme vähän väliä ottamaan kuvia ja ihailemaan maisemia. Polku kulki ensin tuuhean metsän läpi vanhalle raunioituneelle intiaanikaupungille ja sieltä edelleen vuoren toista rinnettä alas kohti hiekkarantoja. Ensimmäisen parin tunnin nousu kohti rauniokaupunkia oli kaunis, mutta erityisesti kaupungin jälkeinen osuus oli upea. Kävelimme vanhaa intiaanikyliä yhdistänyttä polkua pitkin, intiaanit olivat rakentaneet sen suurista kivenlohkareista helottamaan kulkua, ja yhä edelleen polku oli melko hyvässä kunnossa, vaikka osa lohkareista olikin siirtynyt ja jouduimme paikoitellen kiipeilemään lohkareilta toisille. Olimme hyvin kiitollisia että olimme tulossa polkua alaspäin, sillä jo sekin oli paikoitellen melko rankkaa. Ylöspäin kiivenneet vastaantulijat näyttivät kuitenkin paljon läkähtyneemmille kuin me.
Alamäki päättyi kauniiseen hiekkarantaan, joka selkeästi oli suosittu lomanviettopaikka. Söimme kaikessa rauhassa lounaan ja lähdimme suuntaamaan kohti puiston uloskäyntiä. Kävelimme rantaa pitkin, poukamalta toiselle, lähes kolme tuntia. Kauniin valkoinen hiekkaranta ja turkoosi vesi kutsuivat uimaan, mutta harmiksemme meillä ei ollut hurjasti aikaa jäädä pulikoimaan. Rantaosuus oli huomattavasti helpompi kuin siiheastinen polku, vaikka ajoittain jouduimme poukamien välissä kävelemään isojen kivenlohkareitten ylitse. Onneksi polku oli hyvässä kunnossa, sillä ranta oli kokonaisuudessaan turistien kansoittama.
Olimme päivän päätteeksi läkähdyksissä, mutta hyvin tyytyväisiä tehtyämme koko 14 kilometrin vaelluksen. Pakko myöntää, että maisemat haastoivat joka Tongariron, vaikkei tulivuorta tietysti voi verrata hiekkarantaan.
Ekohostellista jatkoimme matkaa neljän yön jälkeen kohti Santa Martaa, jossa vietimme kolme yötä. Hostellimme oli todella kaunis, erityisesti hostellikäyttöön rakennettu kokonaisuus. Huoneet ympäröivät sisäpihaa, jonka keskellä oli uima-allas, pieni nurmi kaistale ja varjossa useampi riippukeinu. Lisäksi hostellissa oli erittäin hyvä italialainen ravintola, joka kerrankin tarjoili pastaa juuri sopivasti keitettynä. (Täällä melkoisen useasti pasta tarjoillaan mahdollisimman kypsänä, yleensä reilusti ylikeitettynä mössönä.) Emme oikeastaan tehneet Santa Martassa mitään, sillä hostelli oli niin mukava, että päätimme vain löhöillä siellä ja nauttia lomastamme. Yhtenä päivänä kävimme paikallisella rannalla, joka lomaviikon takia oli niin täynnä ihmisiä, ettei sekaan tahtonut sopia. Luulimme että luonnonpuistossa rannat olivat olleet täynnä ihmisiä, mutta tällä rannalla auringonottajat todella makoilivat kylki kyljessä. Jaksaneet maata paahtavassa auringon paisteessa kovin pitkään, ja lounasta syötyämme palasimme takaisin hostellin uima-altaan rauhaan.
Santa Martasta palasimme lauantaina takaisin Cartagenaan. Ihme että pääsimme tänne asti, sillä tuntui sille että kaikki bussit olivat täynnä. Kaikki lippuluukut myivät ei-oota, ja olimme jo ostamassa liput Barancuyan joka oli matkanvarrella Cartagenaan jotta voisimme siellä yrittää uudelleen saada liput Cartagenaan. Rannikolla ihmiset eivät ole olleet yhtä avuliaita kuin Medellinissä. Eräälläkin lippuluukulla meille oltiin myymässä "vaihtolippua" jolla pääsisimme seuraavaan kaupunkiin ja voisimme siellä vaihtaa Cartagenaan menevään bussiin. Varmistimme vielä, että lipulla varmasti pääsisi jatkamaan edelleen ja että busseissa olisi tilaa jottemme jäisi jumiin seuraavaan kaupunkiin vailla majapaikkaa. Kaikesta myyjän vakutteluista huolimatta lippulla olisi päässyt vain seuraavaan kaupunkiin, missä meidän olisi jälleen pitänyt taistella paikasta Cartagenaan. Ei kiitos... Tiskit jotka olivat aikaisemmin myyneet ei oota, lopulta myivät meille liput Cartagenaan asti. Nanna käveli bussikuskin kanssa tiskille, ja tämän pyydettyä myymään meille liput saimme paikat bussiin joka lähtisi "10 minuutin" kuluttua. Noin puolitoista tuntia myöhemmin pääsimme lopulta matkaan, tuntui turhauttavalta istua bussiaseman lattialla kokoajan valmiina lähtöön, sillä meille jatkuvasti hoettiin kohta, kohta. No lopulta pääsimme kuitenkin turvallisesti perille Cartagenaan.
Etsimme taksia Cartagenan bussiasemalla, ja koska kaikki taksitolpalla jonossa olleet taksit olivat hyvin pieniä, emme olisi mahtuneet tavaroinemme yhteen taksiin. Eräs kuski käveli röyhkeästi koko jonon ohitse ja tarjosi omaa taksiaan joka oli isompi kuin muut, niin että mahduimme kaikki yhteen taksiin. Tyytyväisinä seurasimme taksikuskia, jonossa seisoneiden kuskien huudellessa kuskimme perään ties mitä solvauksia. Yksi kiihtyneimmistä jopa käveli perässämme ja kävi käsiksi taksikuskiimme, hetken aikaa jo odotimme kuskien alkavan tappelemaan auton vieressä, mutta onneksi he tyytyivät vain huutamaan keuhkojensa kyllyydestä ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Kommentit
Lähetä kommentti