Tongariro

Tänään olin elämäni pisimmällä vaelluksella läpi Tongariron kansallispuiston. Lähes 20km kävelyyn mäkisessä ja kivikkoisessa maastossa meni melkein seitsemän tuntia, mutta olo oli mitä mahtavin kun pääsimme loppupisteeseen.

Tongariro crossing on yksi Uuden-Seelannin suosituimmista päivävaelluksista ja se kyllä näkyi. Kauniina lauantaina ihmisiä saapui bussilasteittain lähtöpisteeseen ja polullakin sai ajoittain kävellä jonossa muiden perässä, erityisesti ensimmäisten kilometrien aikana. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä letka venyi vähitellen väljemmäksi ja ensimmäisten kilometrien jälkeen sai vaeltaa melko rauhassa, ilman että edessä ja takana olisi ollut joku kokoajan kosketus etäisyydellä.

Maasto oli ajoittain hurjan raskasta, sillä tuliperäinen kivikkoinen luonto ei ole kovin tasaista, lisäksi kiipesimme kahden tulivuoren kraaterin päälle. Olin hetken jo varma, etten ikinä pääsisi hankalinta nousua ylös asti, sillä hiekka valui vaelluskenkien alla ikävästi vieden joka askeleella alaspäin tai ainakin pois tasapainosta. Huipulla puuskittainen tuuli oli viedä mennessään, kun vähän matkaa taivalsimme tulivuoren kraaterin reunaa. Onneksi alastulo kraaterilta oli helppoa, laskettelimme irtohiekalla melko nopeasti alas asti. (Mikä ei tosin ollut koko kävelyn loppu, mutta pahimmat nousut olivat siinä kohtaa takana.)

Maisemat olivat karun upeita, eri väristä kiveä ja muhkuraa kaikkialla silmän kantamattomiin. Lisäksi pari lumihuippuista vuorta ja vähän savuttava tulivuori (Taru Sormusten herrasta elokuvan mount Doom) Vaikka ajoittain tuntui sille, ettei kunto riittäisi ylös asti, tai viimeisen viiden kilometrin aikana jalat olivat kovilla jo alamäessäkin, oli vaellus todella kaiken kuulemani hehkutuksen arvoinen. Kovin paljon pitempää vaellusta en olisi jaksanut enää tehdä, mutta näin kun bussi ajoi meidät polun alkuun ja haki toisesta päästä matka oli oikein sopiva. Tuntui sille, että oli tehnyt jotain muttei vielä ollut niin voimaton olo, etteikö olisi voinut nauttia matkasta loppuun asti.