autoton päivä
Viime keskiviikkona, mukavasti palun jälkeisenä päivänä Medellinissä oli autoton päivä. Kaikkien tuli suuren sakon uhalla jättää auto kotiin aamu kuuden ja ilta kuuden välisenä aikana. Sakko oli lähemmän 240.000 pesoa, mikä on noin 100 €, joten kovinkaan monta yksityisautoa ei ollut liikenteessä. Oli mukavaa kävellä kouluun, kun koko matkaa ei tarvinnut hengittää sakeita pakokaasuja ja avenidan pääsi kerrankin ylittämään melko sujuvasti, sillä liikennettä oli huomattavasti vähemmän kuin tavallisesti.
Autottoman päivän kunniaksi luokkahuoneet ammottivat tyhjyyttään ja salillakin oli hurjan hiljaista. Ilmeisesti iso osa opiskelijoista oli kunniottanut autotonta päivää jäämällä kotiin, sillä monet asuvat melko pitkänkin matkan päässä eivätkä he ole tottuneet käyttämään julkisia. Kaverinihan eivät edes lähde minnekään niinä päivinä kun pico y placa (auton käyttökielto) osuu kohdille, sillä heidän mielestään on hurjan hankalaa lähteä minnekään taksilla tai julkisilla. Itse nautin liikenteen vähyydestä, jotenkin olen jo tottunut katkeamattomaan liikenteeseen, mutta nyt autottomana päivänä todella huomasin miten paljon liikennettä tässä kaupungissa on.
Muuten viikko on mennyt lähinnä rästi hommia tehdessä. Olin ottanut Karibialle mukaan romaanin joka minun piti yhtä kurssiani varten lukea, mutta en edistynyt siinä muutamaa lukua enempää, joten kiinni kirittävää on riittänyt. Lisäksi viimeiset viikot alkavat olla käsillä ja monien kurssien lopputöiden palautukset ovat parin seuraavan viikon aikana.
Perjantaina olin kuitenkin yhdessä kv. toimiston ja muiden vaihtareiden kanssa grillaamassa Eafitin toisella kampuksella, maaseudulla Medellinin ulkopuolella. Kaikista ennakkoluuloistani huolimatta ruoka oli todella hyvää. Jotenkin täällä alkaa jo suhtautua epäilevästi ruokakutsuihin, sillä en erityisemmin välitä kolumbialaisesta ruuasta. Eihän se nyt suoranaisesti ole pahaa, muttei myöskään sellaista jota odottaisin vesi kielellä. Ruoka tuntuu olevan yleensä hurjan suolaista ja rasvaista. Jos sen voi uppopaistaa aina parempi, jälkiruuissa taas väriaineet ja sokeri näyttelevät pääosaa. Toisaalta helppoa kun tietää mille mitkäkin esanssit maistuvat, joten tietää mitä saa, mutta toisinaan olisi mukavaa saada vaikka mansikkajogurttia joka ei olisi kirkkaan pinkkiä mansikkaesanssia. Jäimme kaikki varmasti kaipaamaan Cartagenan ravintoloiden ruokia, sillä kaupungilla on pidemmät perinteet kansainvälisenä turistikohteena ja ravintoloissa tarjoillaan melko länsimaalaista ruokaa. Olen kyllä täällä Medellinissäkin saanut monesti hyvää ruokaa, kun olen ollut jonkun luona syömässä tai kun siivoojamme on laittanut ruokaa. Kansainvälinen keittiö ei vain täällä ole kovin suuri menestys, joten iso osa ravintoloistakin tarjoilee kolumbialaista ruokaa. Kun on monta kuukautta syönyt riisiä, lihaa ja papuja vaihtelu virkistäisi.
Täällä olen ensimmäistä kertaa sitten Uuden-Seelannin sand fliesien löytänyt ötökän, joka on hullaantunut tuoksustani ja ryntää sankoin joukoin puremaan minua aina kun satun löytämään pöheikön jossa näitä mäkärän tapaisia lentäviä ninjoja pesii. Perjantain grillailujen jälkeen olin täynnä ötököitten tekemiä pieniä reikiä. Laskin toisesta jalastani reilut 40 puremaa, mikä on sangen epämukavaa, sillä olen selkeästi allerginen tämän ötökän puremille ja jokainen näistä puremista on vähitellen muuttunut parin euron kolikon kokoisiksi punaisiksi paukamiksi. Eilen vaapuin jalat turvonneina apteekkiin ostamaan allergialääkettä.
En ollut varma, mitä tarvitsisin joten näytin hyvin turvonnutta ja punaista jalkaani apteekin työntekijälle, joka tuijotti minua kuin hullua. Kysyin jos voisin saada jotain näihin puremiin, ja hetken aikaa minua tuijotettuani myyjä kysyi tarkoitinki hyttyskarkoitetta. Minkä seurauksena minä näytin yhtä hämmentyneelle kuin myyjä hetkeä aikaisemmin. Ilmeisesti allergiareaktioni ei ollut hänen silmilleen tarpeeksi näyttävä, vaikka voin vannoa että ne jokainen hyvin monista puremista loisti kuin jarruvalot pimeässä. Lisäksi jalkani oli niin turvonnut että käveleminenkin oli ajoittain hankalaa. Mieleni teki kysyä tuleeko karkoitteen mukana aikakone jolla voin matkustaa muutaman päivän taakse ja täten ehkäistä puremat, jätin kuitenkin kommentoimatta ja pyysin allergialääkettä. Myyjällä ei selkeästi ollut kovin suurta tajua, mitä tarvitsin sillä hän toisti hämmentyneenä allergia lääkettä?? Hän kuitenkin hetken tuijotettuaan alkoi kaivella laatikoita ja kaivoi esiin salvan. Pyysin kuitenkin vielä tabletteja. Myyjä katsoi minua jälleen kuin olisin pyytänyt heroiinia särkylääkkeeksi, mutta lopulta mitä pyysin. Tosin allergialääke oli yhtä tyhjän kanssa, luulen että ensin tarjottu hyttyskarkoite olisi toiminut tismalleen yhtä hyvin. Makaisin loppuillan jalat kohti kattoa ja läästin puremiin kaiken vähän jäljellä olleen kortisoni rasvan, sillä myyjän tarjoama voide vastasi aloe vera geeliä... Ehkä ensi kerralla pyydän nähdä kaiken, mitä apteekilla on tarjottavanaan. Edellisen kerran kun kävin apteekissa ostamassa "ibuprofeinia" poistuin täysin toisen särkylääkeen kanssa, se onneksi tehosi paremmin kuin aloe vera geeli allergisiin paiseisiini.
Autottoman päivän kunniaksi luokkahuoneet ammottivat tyhjyyttään ja salillakin oli hurjan hiljaista. Ilmeisesti iso osa opiskelijoista oli kunniottanut autotonta päivää jäämällä kotiin, sillä monet asuvat melko pitkänkin matkan päässä eivätkä he ole tottuneet käyttämään julkisia. Kaverinihan eivät edes lähde minnekään niinä päivinä kun pico y placa (auton käyttökielto) osuu kohdille, sillä heidän mielestään on hurjan hankalaa lähteä minnekään taksilla tai julkisilla. Itse nautin liikenteen vähyydestä, jotenkin olen jo tottunut katkeamattomaan liikenteeseen, mutta nyt autottomana päivänä todella huomasin miten paljon liikennettä tässä kaupungissa on.
Muuten viikko on mennyt lähinnä rästi hommia tehdessä. Olin ottanut Karibialle mukaan romaanin joka minun piti yhtä kurssiani varten lukea, mutta en edistynyt siinä muutamaa lukua enempää, joten kiinni kirittävää on riittänyt. Lisäksi viimeiset viikot alkavat olla käsillä ja monien kurssien lopputöiden palautukset ovat parin seuraavan viikon aikana.
Perjantaina olin kuitenkin yhdessä kv. toimiston ja muiden vaihtareiden kanssa grillaamassa Eafitin toisella kampuksella, maaseudulla Medellinin ulkopuolella. Kaikista ennakkoluuloistani huolimatta ruoka oli todella hyvää. Jotenkin täällä alkaa jo suhtautua epäilevästi ruokakutsuihin, sillä en erityisemmin välitä kolumbialaisesta ruuasta. Eihän se nyt suoranaisesti ole pahaa, muttei myöskään sellaista jota odottaisin vesi kielellä. Ruoka tuntuu olevan yleensä hurjan suolaista ja rasvaista. Jos sen voi uppopaistaa aina parempi, jälkiruuissa taas väriaineet ja sokeri näyttelevät pääosaa. Toisaalta helppoa kun tietää mille mitkäkin esanssit maistuvat, joten tietää mitä saa, mutta toisinaan olisi mukavaa saada vaikka mansikkajogurttia joka ei olisi kirkkaan pinkkiä mansikkaesanssia. Jäimme kaikki varmasti kaipaamaan Cartagenan ravintoloiden ruokia, sillä kaupungilla on pidemmät perinteet kansainvälisenä turistikohteena ja ravintoloissa tarjoillaan melko länsimaalaista ruokaa. Olen kyllä täällä Medellinissäkin saanut monesti hyvää ruokaa, kun olen ollut jonkun luona syömässä tai kun siivoojamme on laittanut ruokaa. Kansainvälinen keittiö ei vain täällä ole kovin suuri menestys, joten iso osa ravintoloistakin tarjoilee kolumbialaista ruokaa. Kun on monta kuukautta syönyt riisiä, lihaa ja papuja vaihtelu virkistäisi.
Täällä olen ensimmäistä kertaa sitten Uuden-Seelannin sand fliesien löytänyt ötökän, joka on hullaantunut tuoksustani ja ryntää sankoin joukoin puremaan minua aina kun satun löytämään pöheikön jossa näitä mäkärän tapaisia lentäviä ninjoja pesii. Perjantain grillailujen jälkeen olin täynnä ötököitten tekemiä pieniä reikiä. Laskin toisesta jalastani reilut 40 puremaa, mikä on sangen epämukavaa, sillä olen selkeästi allerginen tämän ötökän puremille ja jokainen näistä puremista on vähitellen muuttunut parin euron kolikon kokoisiksi punaisiksi paukamiksi. Eilen vaapuin jalat turvonneina apteekkiin ostamaan allergialääkettä.
En ollut varma, mitä tarvitsisin joten näytin hyvin turvonnutta ja punaista jalkaani apteekin työntekijälle, joka tuijotti minua kuin hullua. Kysyin jos voisin saada jotain näihin puremiin, ja hetken aikaa minua tuijotettuani myyjä kysyi tarkoitinki hyttyskarkoitetta. Minkä seurauksena minä näytin yhtä hämmentyneelle kuin myyjä hetkeä aikaisemmin. Ilmeisesti allergiareaktioni ei ollut hänen silmilleen tarpeeksi näyttävä, vaikka voin vannoa että ne jokainen hyvin monista puremista loisti kuin jarruvalot pimeässä. Lisäksi jalkani oli niin turvonnut että käveleminenkin oli ajoittain hankalaa. Mieleni teki kysyä tuleeko karkoitteen mukana aikakone jolla voin matkustaa muutaman päivän taakse ja täten ehkäistä puremat, jätin kuitenkin kommentoimatta ja pyysin allergialääkettä. Myyjällä ei selkeästi ollut kovin suurta tajua, mitä tarvitsin sillä hän toisti hämmentyneenä allergia lääkettä?? Hän kuitenkin hetken tuijotettuaan alkoi kaivella laatikoita ja kaivoi esiin salvan. Pyysin kuitenkin vielä tabletteja. Myyjä katsoi minua jälleen kuin olisin pyytänyt heroiinia särkylääkkeeksi, mutta lopulta mitä pyysin. Tosin allergialääke oli yhtä tyhjän kanssa, luulen että ensin tarjottu hyttyskarkoite olisi toiminut tismalleen yhtä hyvin. Makaisin loppuillan jalat kohti kattoa ja läästin puremiin kaiken vähän jäljellä olleen kortisoni rasvan, sillä myyjän tarjoama voide vastasi aloe vera geeliä... Ehkä ensi kerralla pyydän nähdä kaiken, mitä apteekilla on tarjottavanaan. Edellisen kerran kun kävin apteekissa ostamassa "ibuprofeinia" poistuin täysin toisen särkylääkeen kanssa, se onneksi tehosi paremmin kuin aloe vera geeli allergisiin paiseisiini.
Kommentit
Lähetä kommentti